sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Milja Kaunisto: Corpus

Igitur anima non est corpus (Sielu ei ole sama kuin ruumis)
Muistan ostaneeni Kauniston Luxus-romaanin kirjamessuilta ja lukeneeni sen ihastuneena. Purppuragiljotiini-trilogian ensimmäisen osan luettuani minulle oli selvää, että luen jatko-osat heti niiden ilmestyttyä. Nyt käsissäni on ollut toinen osa, Corpus. Koska elämäni on ollut mylleryksessä viimeiset kuukaudet, lukemiseni on katkonaista ja kompuroivaa. Luen parhaan taitoni ja jaksamiseni mukaan. Ymmärrän kuitenkin, että elämäntilanteellani ja jaksamisellani on vaikutuksensa myös lukukokemukseeni.
Purppuragiljotiini-trilogian kansikuvat on onnistuneita. Kuva kustantajan sivuilta.

Corpus jatkaa Mariannen ja Isidoren tarinaa siitä, mihin Luxus jäi. Alaotsake Kuolema ja kurtisaani summaa hyvin keskeisimmän teoksen sisällön. Pariisi vuonna 1792 on vaarallinen paikka, koska vallankumous mullistaa kaikkien elämän. Kaunisto kuvaa hyvin armottomasti muutoksen mielettömyyden. Osa kansasta haluaa toisenlaisen yhteiskunnan, mutta liikeelle lähtiessään vallankumouksen voima on väkevä ja arvaamaton. Kansa joukkona lähtee hakemaan kohennusta omaan tilanteeseensa, mutta päätyy kurjuuteen ja jälleen kerran harvojen mielivaltaan. Ote teoksesta:
Kansalaiset! Vapauden nimissä, luopukaa teitä kahlitsevista monarkistisista ja taikauskoisista katolisista etunimistä. - - Täydelliset isänmaalliset etunimilistat löydätte Tasavaltalaisnimien luetteloista, jotka tulee noutaa lähimmäistä vallankumousjaostosta.
Aiemmin aateliselämästä nauttinut Marianne ja pyövelin opissa ollut Isidore ovat molemmat omista syistään Maison de Luxessa. Jo aiemmasta teoksesta tuttu markiisi de Sade kouluttaa Mariannea mm. kalkutanpillereiden avulla, ja välillä Marianne on päivät pääksytysten ihan pöllyssä. Bordelliin päätynyt Marianne joutuu miettimään elämänsä tyystin uusiksi. Comtesse Mariannea viskotaan kuin roskasäkkiä vaihtuvien miesten tarpeitten mukaan. Lukija kärvistelee päähenkilöiden kärsiessä ja toivoo parasta mahdollista molemmille henkilöille.

Irstailuja ei teoksesta puutu, mikä lieneekin sopivaa, kun kerrottavana on paheellisen markiisin elämä. Marianne on selviytyjä, mutta ilman kolhuja ja kipua hänkään ei onnistu puskemaan vallankumouksen myrskyn läpi. Ote teoksesta:
Hänellä ei ollut vapaa astua tuumaakaan harhaan. Hänen olisi pysyttävä suorassa, vaikka vallankumous heittelehti laidasta toiseen kuin ylenantava humalainen laivan kannella. Huojuu muttei uppoa, niin kuului Pariisin tunnuslause. Sen olisi oltava myös hänen ohjenuoransa. Tai pikemminkin hirttoköysi kaulan ympärillä, johon teloitettu takertui juuri ennen tajuntansa menettämistä.
Corpus on Kauniston viides romaani. Hän hallitsee kerronnassaan historiallisen romaanin skaalan silkistä sontaan ja takaisin ja käyttää sitä voimallisesti tässä Purppuragiljotiini-trilogiassa. Nautin paljonkin Corpuksen lukemisesta. Siksi järkytykseni olikin suuri teoksen loppuessa sellaiseen kohtaan, että lukijana joudun kärvistelemään nyt ennen kolmannen osan lukemista jokusen kuukauden. Apua! Onhan Kaunisto ainakin aloittanut seuraavan teoksen kirjoittamisen?

Teoksen ovat ehtineet jo blogiin kirjata ainakin Minna Vuo-Cho / Ja kaikkea muuta, Jenny / Kirjojen pyörteissä ja Mai Laakso / Kirjasähkökäyrä.

Teos: Corpus
Tekijä: Milja Kaunisto
Kansi: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus

torstai 6. huhtikuuta 2017

Erno Paasilinna: Kauppamiehet isänmaan asialla


Vuonna 1991 olin 20-vuotias opiskelija. Edellisenä vuonna olin päässyt ylioppilaaksi. Koska aloitin kirjojen lukemisen jo pienenä ja harjoitin taitoa tosissani vuosia, olin parikymppisenä jo ainakin omasta mielestäni konkarilukija. Muistelen, että luin tuolloin paljon käännöskirjallisuutta ja nautin tumman synkistä tarinoista. Kotimaisista kirjailijoista luin ainakin Anja Kaurasta ja Arja Tiaista. Erno Paasilinnalta en ole koskaan lukenut mitään.

On mielenkiintoista, että 101 kirjaa -hankkeessa vuoden 1991 kirjaksi valikoitui Erno Paasilinnan teos Kauppamiehet isänmaan asialla. Uskon täysin, että valinta on hyvä ja kuvaa aikaansa. Oma kirjallinen kokemukseni tuosta ajasta on toinen, mutta se ei minua hämmästytä. Kirjaan tarttuessani en odottanut suurta lukukokemusta.

Paasilinnan teoksen takakansi kertoo kyseessä olevan kirjoitussikermän. Ensimmäinen osa käsittelee Suomea ja maailmaa ja toinen osa kotimaisia kirjailijoita. Paasilinna itse oli julkaisuvuonna 56-vuotias kirjailija, joka oli julkaissut proosaa, aforismeja ja esseitä.

Paasilinnan 1990-luvun Suomi on minusta tästä ajasta katsottuna osin tuttu, osin vieras tai unholaan painunut. Jotkut kohdat tuntuvat kuitenkin hyvinkin ajankohtaisilta. Suomessa osattiin olla kriittisiä maahan tulevia pakolaisia kohtaan 90-luvun alussa. Osa suomalaisista ei ole tuossa asiassa muuttunut noista ajoista. Kirjoittaja muistuttaa, että Suomesta puolestaan on aina osattu lähettää ei-toivottuja kansalaisia maailmalle, mm. Amerikkaan. Suomesta lähteneet kovat työmiehet ovat työt tehtyään riehuneet humalassa ja esitelleet mörköyttään pitkin vieraita maita herättäen hämmennystä ja pelkoa. Teoksen nimitekstissä, Kauppamiehet isänmaan asialla, Paasilinna on parhaimmillaan. Kansainvälisen kaupan pyörteissä oman maan työttömistä muodostuu kotimaahan jätettävää ylimääräistä painolastia. Kauppamiehet sinkoilevat maailmalla heti sotien ja kriisien jälkeen, tulosta on saatava ja toiminnan moraalin perään ei kysele kukaan. Kaikki on kaupan. Tämä vuonna 1990 kirjoitettu teksti kolahtaa vielä nytkin. Kolmessakymmenessä vuodessa tapahtunut merkittävin muutos lienee se, että valtionkin voi jo myydä. 
Sillä politiikka on yhtä ailahtelevaista kuin säätila: tänään tulee lännestä, huomenna ehkä jo idästä. - - Kauppamiesten tahto on vain myydä, mistä vapaammin sen parempi. Valtion tehtävä on varmistaa etteivät he tulisi myynneeksi valtiota.
Suomi ja maailma -osion viimeinen teksti käsittelee suomen kieltä. Paasilinna arvostaa suomen kieleltä ja kertoo kielen asemasta ja sen muutoksista perusteellisesti. Paasilinnalle oma kieli on suoraan itse ajattelua, osa olemusta. Oman äidinkielen taju ja taito ovat tärkeitä ja jokaisen tulee huolehtia itsestään juuri oman kielitaidon ylläpitämisen ja vahvistamisen kautta. Kansakuntammekin tarvitsee kansalaisia, jotka osaavat oman äidinkielensä.

Kirjailijaosiossa Paasilinna käsittelee kirjailijuuden kautta Pentti Haanpään, Veijo Meren ja Samuli Paulaharjun. Paasilinna myös analysoi Veijo Meren teosta C.G. Mannerheimista ja referoi kahta teosta. Toinen on Antero Heikkisen Kirveskansan elämää, joka kertoo 1800-luvusta Kuhmon seudulla ja toinen Urpo Huhtasen Tuuli kääntyy pohjoiseen, joka kertoo Lapista mm. luonnonhavaintojen ja päiväkirjamerkintöjen kautta. Paasilinna päättää tämän kirjailjaosion ja koko teoksensa pohtivaan tekstiin kirjailijan suhteesta julkisuuteen. Rivikirjailijat saavat ahertaa ja pitkä ura kirjailijana on miltei aina tasoittavan tavanomainen. Harvat uurastajat pääsevät klassikoiksi. Kirjoittavat naiset loistavat poissaolollaan tässä Paasilinnan käsittelyssä. Nimettömänä joukkona mainitaan nuoret naiskirjailijat, jotka esittelevät asujaan ja olohuoneitaan naistenlehdissä. Sellainen hölmöily ei johda mihinkään hyvään!

Vaikka luin Paasilinnan Kauppamiehet isänmaan asialla, siitä ei oikein jäänyt minuun mitään. Olen itse asiassa hyvin hämmästynyt siitä, kuinka vanhanaikaiselta teos näyttäytyy. Esimerkiksi essee Itsenäisyys on kieli on miltei 40 sivua ja sisältöönsä nähden se on mielestäni liian pitkä. Todennäköisesti teksti toimisi paremmin lyhyempänä. Teoksen luettuani en ihmettele, että Paasilinnan Kauppamiehet isänmaan asialla jäi minulta pimentoon vuonna 1991. Vuonna 2017 luin teoksen, mutta en lämmennyt sen sanailulle ja kriittiselle katsannnolle yhteiskunnasta ja Suomen tilasta.

Itse bloggari

Ylen sivuilta löytyy lisää tietoa Erno Paasilinan teoksesta Kauppamiehet isänmaan asialla. Sivulta löytyy myös linkki, jonka kautta pääsee lukemaan teoksen e-kirjana.

Teos: Kauppamiehet isänmaan asialla
Tekijä: Erno Paasilinna
Julkaisuvuosi: 1991
Kustantaja: Otava

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Lukevien joukkoon

Menneen kesän kuva
Käydessäni kirjakeskustelua ystäväni kanssa sain ohjeen etsiytyä valoisampien ja keveämpien tarinoiden äärelle. Yöpäydälläni on odottamassa mm. Asko Sahlbergin Pilatus, joten päätin etsiä luettavaa ystäväni kannustamana kirjastosta. Kirjastosta mukaani tarttui Orhan Pamukin tiiliskiviromaani Viattomuuden museo. Teos ei ole fyysisesti kevyt, mutta ottaessani sen uskoin sen kohottavaan mielialaani ja luovan uskoa ihmiseen ja tulevaan. Parhaimmillaan voisin unohtaa itseni ja elämäni lukiessani riipaisevaa rakkaustarinaa Istanbulista.

Viattomuuden museo on jykevä, sivuja teoksessa on 700. Tarinan minäkertoja on hyväosainen poikamies, joka on kovaa vauhtia menossa naimisiin. Kemal on vahvasti osa perhettään ja yhteisöään, joten tuleva naimakauppa on koko suvun asia. Pamuk vie lukijan heti tärkeään hetkeen Kemalin elämässä. Kemal kertoo kokeneensa elämänsä onnellisimman hetken eräänä toukokuisena päivänä 1975. Hänen onnen hetkensä on fyysistä läheisyyttä ja rakkauden tunteen hulvahdus, salassa toisten katseilta. Onnellisen hetken jälkeen hän kokee onnettomia hetkiä, tuskaa ja kaipausta, mutta myös siedettäviä ja lohdullisia hetkiä, tunteja ja päiviä.

Kemalin keskeisimpiä tunteita ovat, ainakin teoksen alkupuolella, halu ja rakastuminen. Kemal kihlaa perheen hyväksymän nuoren naisen, josta Kemal on pitänyt paljonkin aiemmin. Nyt eräs toinen ihminen vie Kemalin huomion ja mielenrauhan. Tämä uusi tilanne ja kuohuva ihmismieli sotkee Kemalin elämän ja tulevaisuuden.

Kemal kerää itselleen elämänsä tärkeitä muistoja kootessaan esineitä talteen. Hän kokoaa museota rakkauksistaan, tunteistaan ja elämänsä tapahtumista. Kemalin esineet eivät ole kunniakirjoja, todistuksia tai mitaleja. Ne ovat muille arvottomia esineitä, ehkäpä häivähdyksiä koetuista hetkistä. Teos koostuu yli kahdeksastakymmenestä luvusta, jotka nekin ovat pieniä esineitä, jotka kertoja haluaa minulle lukijana esitellä. Ote teoksesta:
Huoneistossa viettämieni kaksituntisten aikana minä useimmiten makasin sängyllä haaveilemassa, pitelin kädessäni jotakin onnenhetkiemme sädehtivää aavemaista esinettä, esimerkiksi tätä pähkinänsärkijää tai Füsunin kädeltä tuoksuvaa vanhaa ballerinakelloa, jota hän yritti monet kerrat saada käymään, hivelin niillä kasvojani, otsaani ja kaulaani yrittäen siten lievittää tuskaani - -

Olen nyt puolessa välissä Viattomuuden museota. Lukemiseni on ihmeen hidasta. Väsymys ja ajatusten sekasorto ovat vaimentuneet jo aika lailla. Näen auringon paistavan ja kevään ensimmäiset joutsenet ovat lentäneet pääni yli. Päivät ovat keskenään erilaisia, eilinen suru-uutinen bloggarikaverin äkillisestä poismenosta pyöräytti taas mielessä kaikenlaista liikkeelle. Elämä on arvaamatonta.

Koen palaavani lukevien joukkoon vähän kerrassaan. Lukeminen on niin tärkeä osa elämääni, että hetkittäinenkin lukematta oleminen tuntuu surkealta. Blogissani palaan Viattomuuden museoon tunnelmiin teoksen luettuani. Jatkan museokierrostani Pamukin seurassa, esine esineeltä, hetki hetkeltä.

Teos: Viattomuuden museo (alkuteos: Masumiyet müzesi)
Tekijä: Orhan Pamuk
Suomentaja: Tuula Kojo
Julkaisuvuosi: 2010 (2008)
Kustantaja: Tammi